Linda Haakana - tanssija, taiteilija

Teksti ja kuvat: Anja Kuoppa

Balettitanssija Linda Haakana on Se Tanssija, Kansallisbaletin prima donna, Julia, Kalevalan-maan Aino, Kamelianaisen Marguerite, Pähkinänsärkijän Klaara. Muutamat nimet kertovat tanssin lahjasta, siitä enemmästä, mitä tarvitaan harjaantumisen yläpuolelle, Linda Haakanasta.

Kansallisbaletin ensitanssija otti ensimmäisiä tanssi-askeleita Hämeenlinnassa nelivuotiaana satubaletissa. Ballerina ei kuitenkaan syntynyt pelkästään baletti-tossuissa, vaan:

- Olin rasavilli, lauloin kuorossa ja tanssin veljen kanssa kansantansseja, Linda Haakana kertoo itsestään. Näyttämön lumoa tarttui Lindaan äidin mukana iltateatterin puku-huoneesta, ja taiteen harrastamista vanhempien kuoroharrastuksesta sekä kansantansseista.

– Kotimme oli kulttuurikoti, vaikka olimme työläisperhe.

Vakavaksi tanssi muuttui kymmenvuotiaana, kun Linda pyrki Kansallisbaletin Balettioppi-laitokseen vuonna 1994. Linda Haakana kiittää opettajaansa Arja Nieminen-Rastasta, jonka ansiosta pyrkimisestä tuli totta. Kouluun hyväksytylle Lindalle, tyttöselle koitui kova aika, sillä koulun jälkeen juna vei tanssijan balettikouluun Helsinkiin ja takaisin kotiin Hämeenlinnaan. Yläasteen ja lukion Linda kävikin Helsingissä.

Opettajalistalla ovat ensimmäisen opettajan lisäksi Venla Konttinen, Seija Silfverberg, Ulrika Hallberg ja Jarmo Rastas. Siis parasta perinnettä.

Amerikka ja Eurooppa

Linda Haakana miettii, miten hän ei suinkaan ollut suuri lupaus tanssioppimisen alkuaskelmilla. Suuren ahaa-elämyksen aikaa 16-vuotiaalle oli New Yorkin tanssikesä.

– Kaksi tyttöä pääsi, ja olin toinen! Amerikkalaisessa koulussa tarvitaan liikettä ja meininkiä. Kesä oli silmiä avaava eurooppalaisen koulutuksen kasvatille.

Suomalainen tanssija erottui amerikkalaisesta joukosta kurinalaisuudesta, ”venäläisestä” tanssityylistä. Kiitosta tuli viimeistellyistä liikeradoista ja kauniista käsien asennoista. Amerikan kesä -99 tönäisi ensimmäisen kerran vieraalla kulttuurilla. Seuraavana vuonna tunnustusta tuli Moran pohjoismaisesta balettikilpailusta kolmannella sijalla, ja vuonna 2006 Tanssin kukan Nuppu-palkinnolla.

Näköalapaikka

Ensitanssija on näköalapaikalla, siis taiteessaan huipulla. Kansallisoopperan käytävillä ja ensi-tanssijan pukeutumishuoneessa ei näy näköalapaikan gloriaa, vaan näyttämöntakaisen maail-man tavaroita – ja hyvää järjestystä. Näköalapaikasta huolimatta Linda Haakana miettii ammat-tinsa ristiriitaisuutta, sitä mitä se antaa, mitä ottaa.

- Koko tunneskaala on läsnä. Fyysisyys ja henkisyys, tyhjyys ja täyttymys, kropan kestävyys ja repivyys.

Yleisö näkee ensi-illan kokonaisuuden, mutta ei sitä, mistä se on tehty. Ensi-iltaa edeltävä viimeinen viikko on rankka ja harjoitusta täysi. – Se vie takin tyhjäksi, mutta olen onnekas. Kerran elämässä -periaate ratkaisee! Esimerkiksi Julian rooli piti itkeä ääneen, pitää päästää irti ja ylittää itsensä.

Näköalapaikka merkitsee myös olemista prosessin keskellä, johon sisältyvät musiikki, puvut ja lopulta lavalla oleva lopputulos. Kun näkee taiteen lopputuloksen, kysyy mielessään, mitä lopputuloksen takana on? Linda Haakana tietää itsensä. – Sisällä on kylmä ammattilaisuus, työ raksuttaa taustalla ja kaiken tulkinnan takana ovat rutiinit, joista ei oteta vapauksia. Siis ryhmätyö ja sovitusta kiinni pitäminen.

Kun laittaa itsensä kokonaan peliin, ei tarvitse katua, ”ettei uskaltanut”. Linda pohtii nyt, miten 20-vuotias Linda ei uskaltanut sitä, mitä nyt eli uskallusta laittaa itsensä kokonaan peliin.

Kotona Hämeenlinnassa

Hämeenlinnalaiset ovat kotiutuneet jokasyksyiseen Fantasia-esitykseen, joka toteutetaan noin 300 vapaaehtoisten esiintyjien voimin. Linda Haakana on joutsen, joka herää pimeään iltaan valkoisena ihmeenä syksy toisensa jälkeen. - On koskettavaa olla mukana, sillä Hämeenlinna on kotikaupunki. On koskettavaa kuulla Finlandia kyynelsilmässä, se on aina yhtä ainutkertaista, Linda sanoo.


- Puen päälleni roolihahmon sen karuudesta huolimatta. Mutta ensitanssijalla on myös koti, joka odottaa pukuhuoneen jälkeen. Kotona asustavat tanssiva avopuoliso ja sekarotuinen Siri-koira, Linda kertoo.

(INFO)

Moran pohjoismainen balettikilpailu 2000, 3. sija. | Tanssin kukan Nuppu-palkinto 2006. | Sibeliuksen syntymäkotimitali 2011. | Suomen Kansallisbaletti kiinnitys 2002–, solistitanssija 2013-14, ensitanssija 2014- |

Vierailut: Kansallisbaletin vierailut: Cagliarin Teatro Lirico 2005, BBC:n Riot at the Rite -draamadokumentin kuvaukset Lontoossa 2005, Oulun kaupunginteatteri 2006, Macaon Kulttuurikeskus 2009, Kuopio Tanssii ja Soi 2009, Bolšoi-teatteri, Moskova 2013, Baletti All Stars Oulussa 2015, Kansallisbaletin kesäkiertue 2013, 2014, 2015, 2016, Kööpenhamina 2017.

Rauno Marttinen – baletin viemä

Kaikki tuntevat Hämeenlinnassa Marttisen lapset. He ovat tehneet taidetta koko elämänsä, niin nuorinkin. Nelikon kuopus Rauno Marttinen eläköityi Kansallisoopperasta kevään kynnyksellä 48 työvuoden jälkeen Kansallisoopperassa ja Kansallisbaletissa. Eläköitymishetkellään Rauno Marttinen (kuvassa alla toinen oikealta) oli oopperan apulaisohjaaja.

Teksti ja kuvat: Anja Kuoppa

-Kaikki alkoi isolla kirjaimella oopperan balettikoulusta vuonna 1970, kun 16-vuotias Rauno jatkoi balettiopintoja Uno Onkisen johdolla. Ensimmäinen lähitutustuminen balettiin oli Tauno Marttisen baletti Dorian Grayn muotokuva (1969), joka esitettiin Tampereella. Kapellimestarina oli Juhani Raiskinen ja tanssija Pasi Nieminen. Rauno pääsi balettiin, koska oli ”oikean kokoinen”.

Tuleva ohjaaja kävi noin 50 vuotta sitten kesäkursseja taiteilijan uraa varten: äiti-Ilmin baletti-kurssilla ja huilukurssilla Kaustisilla. Kaustisen reissussa kyse oli vaihtoehdosta. Joko nuoriherra suorittaa ehdot tai soittaa huilua. Huilukurssi voitti.

(kuvassa nuori Rauno musisoi isänsä Tauno Marttisen kanssa)

Baletti vei ja voitti muut kiinnostukset.

– Kun pärjäsin, tykkäsin myös harjoitella. Ensimmäinen oikea rooli oli isä Marttisen Beatricessa Kansallisbaletissa 1972. Paikka oli nykyinen Aleksanterin teatteri Bulevardilla. Nuoren balettitanssijan tehtävä oli nousta haudasta!

Rauno Marttinen on tunnetusti Suomen ensimmäinen koreologi. Seitsemän polvi-leikkausta läpikäyneen on luovuttava tossuista ja tehtävä muuta. Rauno Marttinen lähtikin hyvissä ajoin Lontoo-seen opiskelemaan koreologiaa, tanssin koreografian muistiin merkitsemistä vuonna 1985-86. Opinahjo Lontoossa oli maailman paras, Benesh-instituutti. Näin balettitanssijasta tuli entinen tanssija. Miltä tuntui? - Se oli kuin hyppy tuntemattomaan ilman mitään takeita päästä töihin.

Benesh-instituutti on kova koulu. – Seitsemästä kaksi läpäisi koulun, minä olin se toinen, Martti-nen toteaa. Koulu takasi, että kykenee harjoittamaan 80 -100 tanssijaa. Tällä meriitillä lohkesi ”balettiupseerin” paikka Kansallisbaletissa. Baletin harjoittaminen jatkui aina vuoteen 1994, jonka jälkeen Rauno Marttinen siirtyi Kansallisoopperan apulaisohjaajaksi.

Noin 170 oopperaa ja balettia

Siinä se on, yhden miehen elämäntyö. 70-80-luvuilla oopperan ohjaajilla oli vähän apulais-ohjaajia. Nyt on vakinaisia viisi. – Apulaisohjaajan pitää ja piti olla diplomaattinen, sillä tiukassa tilanteessa pitää löytyä ratkaisu, Marttinen luonnehtii. Hän kiittää mm. Ralf Långbackaa, joka opetti, että ohjaajan on tunnettava teos paremmin kuin hyvin, jotta voi sanoa miten ja miksi asiat tehdään.

– Teos on aina lähtökohta, johon teoksen kokonaisuus perustuu. On myös ajateltava, mikä on parasta itse kullekin laulajalle.

Oopperan katsomoon istahtava ei ehkä osaa kuvitella, millainen työ tehdään ennen kuin näyttä-mö puhkeaa kukkaan. Rauno Marttinen laskee vikkelään vuosien kokemuksella, että uuden esi-tyksen valmistaminen vie 7-9 viikkoa. Jo pari vuotta ennen esitystä alkaa lavasteiden ja pukujen suunnittelu, ja lisäksi oopperan työntekijöiden, baletin, laulajien, orkesterin ja tekniikan pitää olla linjassa.

Ja se tärkein asia eli laatu. Rauno Marttinen on ylpeä Suomen Kansallisoopperasta, koska se on korkealaatuinen. – Suomi on korkealla eurooppalaisittain, meillä esitetään moderneja teoksia, kaikki osallistuvat harjoituksiin, mikä tarkoittaa myös tähtisolistien harjoittelua muiden kanssa.

Joku haikailee Aleksanterin teatterin aikoihin, jolloin tunnelmat olivat pienen oopperatalon tun-nelmia. Tänään, siis 2109, oopperatalossa on satoja ihmisiä enemmän. Vauhtia otettiin 90-luvulla eli esitystahti muuttui, vaadittiin tempoa.

Missä trendi nyt? – Videotekniikka on otettu käyttöön. Tämä merkitsee näyttämölle uusia ulot-tuvuuksia, mielikuvitus on uuden elementin kanssa tekemisissä. Esimerkiksi Taikahuilussa otettiin käyttöön mykkäfilmin mahdollisuuksia.

Musiikin ammattilaisen oma mielimusiikki kiinnostaa aina. Rauno Marttisen lempimusiikkia ovat säveltäneet W. A. Mozart, Giuseppe Verdi ja erityisesti J. S. Bach.

Yksi kruunu elämäntyöstä on Rauno Marttiselle myönnetty Suomen teatterijärjestöjen keskusliiton kultainen ansiomerkki 45 vuoden näyttämötyöstä punaisin ruusukkein. Tunnustus myönnettiin työstä teatterielämälle toukokuussa 2019.

Ahkera eläkeläinen

Tietysti kaikilta eläkkeellä olevilta odotetaan toista elämää. Kuvassa vasemmalla sitä on pitänyt vähän pohdiskella Aleksis Kiven seurassa.

Rauno Marttisella suunta ja tavoite on selvä, isänsä Tauno Marttisen sävellysten ja elämäntyön istuttaminen entistä lujemmin suomalaiseen kulttuurimaastoon.

Toistaiseksi Tauno Marttisen teoksista on kustannettu noin 200 teosta, joten töitä riittää. Isoista teoksista osa on jo tehty, sillä sinfonisten teosten kustantaminen on loppusuoralla, samoin oopperoiden.

Pojalle isän musiikki on avannut miehen, joka osasi Kalevalansa ja tutki sen syvyyksiä. – Isä käsittelee ihmisen astraalitason kokemuksia, luonnon mystiikkaa ja parantamisen koke-muksia. Taikka sielun valoa. Tämän kokonaisuuden olen löytänyt.

Tauno Marttisen musiikkia esitetään jatkuvasti, entistä enemmän. Arviolta opuksia on 850 eli ammennettavaa riittää. Rauno on löytänyt teoksista yllätyksellistä hienoutta, uusiutuvaa luo-vuutta, ”kuten ihmiselämä”. Asian voi tiivistää Ruma ankanpoikanen -balettiin, jossa ihminen löytää itsestään valaistumisen.

Rauno Marttisen viimeinen työ oli Jules Massenetin ooppera Thaïs ja viimeinen ilta 28.2.2019. Oli kukituksen aika.

Viimeinen ilta ja kiitos!

Maila Perälahti - sanansa mittainen nainen

Taideyhdistys sai uuden kunniajäsenen syyskokouksessa 25.11.2018, kun hallituksen esitys Maila Perälahden kunniajäsenyydestä virallisesti vahvistettiin.

Kun Maila Perälahti muutti vuonna 1998 Hyvinkäältä Hämeenlinnaan puolisonsa Einon kanssa, hän ei tuntenut kaupunkia eikä juuri sen ihmisiäkään. Nyt, 20 vuotta myöhemmin, Hämeenlinna on hänelle tuttu, samoin sen monet järjestöt ja sadat ihmiset.

Maila Perälahti on syntynyt Helsingissä, josta muutti Hyvinkäälle 5-vuotiaana vanhempiensa kanssa. Aikuistuttuaan hän muutti Helsinkiin, mutta vuonna 1972 jälleen Hyvinkäälle, jossa hänen vanhempansa edelleen asuivat. Oman tilitoimiston Maila Perälahti perusti vuonna 1987. Kun Ylessä työskennellyt Eino jäi eläkkeelle, he alkoivat hakea asuntoa Helsingistä, mutta myös Hämeenlinnasta. Lopulta valinta oli helppo, koska kesämökki oli Hämeessä. Kun myös vesi ja kauniit maisemat viettelivät, Perälahdet muuttivat tietokoneineen ja kameroineen Vanajan rannalle.

Yhdistyselämään Maila Perälahden johdatti Ulla Murtonen, Hämeenlinnan Seudun Taide-yhdistyksen tuolloinen puheenjohtaja. Maila muistaa, että eräänä päivänä Ulla Murtonen kertoi yhdistyksensä olevan pulassa ja tarvitsevan uuden puheenjohtajan, hänet. – Lupasin harkita, sillä puheenjohtajuus ei ollut minulle uutta. Olin ollut muun muassa Suomen Kameraseurojen Liiton toiminnanjohtajana useita vuosia ja tottunut puhumaan.

Syksyllä 1999 Maila Perälahti valittiin Taideyhdistyksen puheenjohtajaksi, minä hän oli vuodet 2000–2002. Sen jälkeen hän oli yhdistyksen hallituksessa ja taloudenhoitajana vuoteen 2012 saakka, minkä jälkeen tilintarkastajana vuoden 2017 loppuun. Luotettavana ja tarkkana. Taideyhdistyksen puheenjohtajuus toi Maila Perälahdelle uusia tuttavuuksia ja kulttuuri-elämyksiä. Tärkeimmäksi kautensa saavutukseksi hän kertoo sääntöuudistuksen, missä juhla-rahaston ja yhdistyksen tilit yhdistettiin. Se oli järkevä ja eteenpäin katsova päätös. – Myös matkat ja retket ovat olleet tärkeitä; niissä olen päässyt monipuolisesti katselemaan maailmaa, hän lisää.

Taideyhdistyksen jäsenet muistavatkin hyvin Maila Perälahden järjestämät matkat ja retket, joita oli joka vuosi useita. Esimerkiksi keväällä 2011 taideväki matkusti Brysseliin, kesällä Saaren-maalle, syksyllä Krakovaan ja Osloon, seuraavana vuonna Berliiniin, Milanoon ja Viipuriin. Varsinaisena voimanponnistuksena Maila Perälahti mainitsee Brysselin, jonka LocalGlobal -tapahtumaan osallistui yli sata henkeä. Osa heistä matkasi bussilla, johon oli pakattu myös EU-parlamenttitaloon tulevat näyttely taulut, osa – lähinnä Taideyhdistyksen henkilöjäseniä – lentäen.

– Suunnittelimme vievämme bussissa näyttelyn avajaisiin myös poronpaistia ja lakkoja, mutta se ei onnistunut, hän kertoo. Parlamenttitaloon ei saanut viedä elintarvikkeita, joiden valmistajilta puuttui EU-sertifikaatti.

Brysselin samoin kuin kaikki muutkin Maila Perälahden vetämät matkat ja retket olivat aina paitsi hyvin suunniteltuja, myös tuottoisia. – Miinusta ei koskaan tullut. Esimerkiksi LocalGlobal-matkasta tuli voittoa 3 600 euroa, hän toteaa ylpeänä. Plussaa tuottivat myös teatteriretket muun muassa Helsinkiin, Tampereelle ja Lahteen.

Nykyään Maila Perälahti on aktiivi Hämeenlinnan kansallisissa senioreissa ja varajäsen seurakunnan kirkkoneuvostossa, esittää matkakertomuksia Pysäkillä, keittää kahvia asuintalonsa sukankutojille ja on parin yhdistyksenkin, Hämeenlinnan Naisliiton ja Hämeenlinnan kulttuuriyhdistyksen tilintarkastaja.

Teksti: Maija Kauppinen

– Jotta olisin tyytyväinen elämääni, tarvitsen ihmiskontakteja, Maila Perälahti kertoo. Niitä on tarjonnut Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistys. Kuvassa vasemmalta: Maila Perälahti, eläkkeelle jäävä yhdistyksen puheenjohtaja Heikki Kilpeläinen ja toinen kunniajäsenemme Lotta Jaanu.

Hannu Huuska ja Hercule Poirot Hämeenlinnassa

Teksti: Maija Kauppinen (kirjoittaja on journalisti, Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistyksen tiedotustiimin jäsen ja edellinen tiedottaja). Kuvat: Hämeenlinna Kaupunginteatteri.

”Mustaa kahvia on hyvän mielen näytelmä ja sitä on ollut Hämeenlinnassa hyvä tehdä”, kuusivuotiaasta saakka näytellyt Hannu Huuska toteaa.

Esirippu laskee. Taputuksia. Kymmenen näyttelijää saapuu Hämeenlinnan teatterin päälavalle. Viimeisenä Hercule Poirot. Hitaasti sipsuttaen ja arvokkaasti kumartaen. Kuten kuulun salapoliisin tapana on.

Kymmenen minuuttiamyöhemmin astun pukuhuoneeseen, jossa istuu nyt Hannu Huuska maskia pyyhkien. Mustat viikset ovat poissa, harmaa puku ja valkoinen paita ovat vaihtuneet vapaa-ajan asuun ja varpaat vapautuneet. Mutta harmaat aivosolut toimivat.

Black coffeeon ensimmäinen Agatha Christien kirjoittamista näytelmistä. Ensi-iltansa se sai Lontoossa vuonna 1930. Hercule Poirot oli tuolloin jo tuttu, sillä kirjailija oli luonut poliisivoimista eläkkeelle jääneen etsivän kymmenen vuotta aikaisemmin romaaniin Stylesin tapaus.

Black coffee´ta on esitetty Englannissa näytelmänä ja Suomessakin, Haminassa, kerran. Elokuvaa siitä ei ole tehty koskaan, koska perikunta ei ole antanut lupaa. Hannu Huuska näki näytelmän vuosia sitten Lontoossa, mutta kiinnostui siitä neljä vuotta sitten. Osti Black coffeen kirjakaupasta ja antoi sen toimittaja Tuula Niemisellekäännettäväksi.” Suomennos sai nimen Kahvi mustana.

”Ehdotin tuolloin näytelmää Hämeenlinnan teatterin johtajalle, Kirsi-Kaisa Sinisalolle, jonka olen tuntenut pikkutyttöstä”, Hannu Huuska kertoo. ”Vaikka hän ei heti innostunut, en tarjonnut näytelmää muille teattereille. Enkä ottanut yhteyttä edes Suomen Näyttämöliittoon. ”

Lopulta Kirsi-Kaisa Sinisalo sanoi kyllä. Ohjaajaksi tuli nuori Olka Horila, jolle tuleva Poirot antoi yhden ohjeen: ”Älä anna meidän näytellä sitä yhdellä nuotilla”.

Agatha Christiekuvaa kirjoissaan varsin tarkasti Hercule Poirot ´n ulkonäön: pienikokoinen, pulskahko, munanmuotoinen pää, vihreät silmät, hoidetut viikset, joita kehuu Lontoon komeimmiksi, kiillotetut kynnet, huoliteltu pukeutuminen, mustat patenttinahkaiset kengät, Eden-hattu…

Vaikka Hannu Huuska ei ole kooltaan pieni eikä hänellä ole munanmuotoista päätä, viikset, vaikkakaan eivät yhtä vahatut kuin esikuvallaan, on. Räätälin tekemä kolme-osainen puku on hyvää ranskalaista villakangasta ja istuu hyvin. Kellon ketjut kulkevat vatsan päällä ja arvatenkin itse kello, hopeakuorinen taskunauris, on taskussa. Kävelykeppi on hopeahelainen ja suippokärkiset nahkakengät mustat ja kiiltävät. Asun täydentävät vaaleahkot nilkkaimet ja valkoinen nenäliina, joka vaatii pesun joka näytännön jälkeen.

Kengät Hannu Huuska kertoo saaneensa ystävältään lausuntataiteilija Kari Karnakoskelta: ”Eivätkä ne ole niin vähänkään ahtaat, joten sipsuttelu käy luonnostaan”.

Hänen ei ole tarvinnut tehdä kuten tv-elokuvista tutun David Suchet´n, joka pani pennin kolikon pakaroittensa väliin ja piti sen kävellessään paikoillaan. Askel lyheni ja muuttui päkiäkävelyksi.

Hattua ei Hämeenlinnassa nähdä, sillä etiketin hallitseva salapoliisi on jättänyt sen eteiseen.

Hercule Poirot ´n ominaisuuksiin kuuluvat huolitellun ulkonäön lisäksi eleet ja puhe. Hän on belgialainen, joka puhuu korostetun kohteliaasti, kumartelee paljon, korostaa kaiken aikaa olevansa ”vain ulkomaalainen” ja sirottelee joukkoon ranskalaisia puhuttelusanoja mon ami, mon dieu, pardon… Vierailleen hän tarjoaa makeita petit foureja ja juomaksi sirop de cassista - vahvan mustan kahvin ohella.

Vaikka tässä Hannu Huuskan lausunta- ja puheilmaisun taidot auttavat, ilman harjoittelua se ei ole onnistuneet. ”Luin koko viime kesän näytelmän repliikkejä ääneen. Ja koska sanavarastooni kuuluvat puhuttelusanat rakkaani, kulta…, ranskalaiset termit luontuvat hyvin puheeseeni.

Myös Poirot´n rakkauden järjestykseen, järjestelmällisyyteen ja symmetriaan Hannu Huuska tunnustaa omakseen. ”Tulen kodista, jossa oli siivooja ja jossa vaihdettiin talvi- ja kesäverhot. Itsekin olin aikaisemmin hirveän pedantti. Kun oli vaativa työ, kodin piti olla järjestyksessä. Nykyäänkin luonani käy säännöllisesti siivooja, madame Tornado.”

Harmaat aivosolutovat Hercule Poiro´n tavaramerkki. Ne toimivat, kun hän istuu, ajattelee ja kuuntelee, sillä kaikki kertovat hänelle ennen pitkää kaiken.

Tämän viestitys katsomoon vaatii ammattitaitoa. Mutta myös ohjaajan neuvoja: Ei saa sählätä, vaan on oltava rauhallinen. Ulkoinen olemus tukee sisäistä työtä.

Hannu Huuska kertoo, että roolia rakentaessaan hän on muistanut myös kollegansa, näyttelijä Eeva-Kaarina Volasenneuvon: ”Älä näyttele koko ajan vain yhdellä tavalla, vaan etene pikkuinen nyppylä kerrallaan”. Ja muuttanut näytelmää koko ajan vähän kerrallaan.

Agatha Christie varmisti aina teoksissaan, että jokainen vihje on kaikkien nähtävillä, jos niitä vain osaa lukea. Jos huomaa ne kaikki, tietää, kuka rikoksen teki. Jos ei, pitää vain odottaa, että Poirot paljastaa sen. Näin tapahtui myös Hämeenlinnassa.

Mutta nyt maski on poistettu ja on aika päästää harmaat aivosolut vapaalle. Hannu Huuska pujahtaa teatterin sisäpihalla olevaan asuntoon, jossa häntä odottaa Marion, nuori dalmatialainen. Kävelylenkki ulkona, sitten spagetti carbonaraa tai fettuccinea hyvän punaviinin kanssa ja levolle. Seuraavaan näytökseen on aikaa puoli vuorokautta.

Hannu Huuskaon tehnyt kulttuuriteon tuodessaan Kahvi mustana -näytelmän Suomeen ja Hämeenlinnan teatteri ottaessaan sen ohjelmistoonsa.

Nyt hämeenlinnalaiset voivat tehdä omansa ja tulla sitä katsomaan. Ja antaa samalla parin tunnin ajaksi omille harmaille aivosoluilleen askaretta miettiä, kuka seitsemästä panikaan atomipommin keksijän, sir Claud Amoryn kahvikuppiin hulluruohoa.

Pekka Verho ja kahdeksan viikonpäivää

Teksti: Aino Krohn (kirjoittaja on Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistyksen tiedottaja ja Kanta Hämeen kirjailijayhdistys Vana-66:n varapuheenjohtaja). Kuvat: Lautsian kartanoteatteri ry

- Ohjaaja ei stressaa, kun työryhmä toimii, sanoo Pekka Verho.

Hauhon kesäteatteri jatkaa tänä kesänä yleisön pyynnöstä siitä, mihin edellisenä kesänä jäätiin: Rauli ”Badding” Somerjoen elämään pohjautuva, osin fiktiivinen musikaali oli niin suosittu, että kaikki halukkaat eivät ehtineet sitä edellisen näytöskauden aikana katsoa. Marianne Tikkasen kirjoittaman musikaalin ohjauksesta vastaa Pekka Verho ja koreografiasta Marika Laine.

Kuka tämä Pekka Verho on? Googlaamalla löytyy Tampereen Teknillisen Yliopiston professori ja koulutusvaradekaani Tieto- ja sähkötekniikan tiedekunnan sähköenergiatekniikan yksiköstä. Mutta kuka ohjaa Hauholla musikaalia? Sama mies. Hän myös näyttelee, soittaa, rakentelee äänentoistoa ja toimii musiikin ohjaajana kesäteatterissa.

Onhan niitä harrastuksia muutama

Pekka Verhon kanssa keskustellessa käy pian ilmi, että hän on kahden kouluikäisen tyttären isä ja vanhempainyhdistyksen puheenjohtaja. Lisäksi hän soittaa bassoa bilebändi Birdy Skirdyssä, tekee lauluja, lenkkeilee aktiivisesti, osallistuu muutaman muunkin yhdistyksen toimintaan ja ehtii vielä vapaa-aikanaan toimia Hauholla sijaitsevan omakotitalonsa remontti- ja huoltomiehenä. Haastattelija hengästyy jo kuuntelemisesta.

Kysynkin Pekalta, missä vaiheessa elämää hän ilmeisen luovasta suuntautumisestaan huolimatta päätyi valitsemaan siviiliammatikseen sähkötekniikan ja opetustyön.

- En oikeastaan valinnut, kävin vaan koulua koulun perään ja pääsin sitten töihin, hän vastaa.

- Entä missä vaiheessa innostuit teatterin ja musiikin tekemisestä?

- Olen harrastanut soittamista itseoppimisen periaatteella lapsesta asti. Bänditouhut ja biisien tekeminen ovat olleet vaihtelevalla intensiteetillä mukana varhaisesta teini-iästä alkaen. Teatteriharrastus alkoi nelikymppisenä.

Kaikessa voi kehittyä, jos haluaa

- Viime vuosikymmenen puolivälissä innostuin musiikin ja laulunteon opiskelusta, Pekka Verho kertoo. - Suoritin Vanajaveden Opistossa musiikin perusopinnot ja olen aktiivisesti osallistunut Heikki Salon vetämiin sanoituspajoihin. Ja kyllä teatterikin on tavallaan koulutusta, sillä Hauhon kesäteatterin talviharjoittelu toteutuu Vanajaveden Opiston kurssina.

- Olin aktiivinen niskavuorinäytelmiin profiloituneen Hauhon kesäteatterin katsoja 1990-luvulla ja 2000-luvun alussa, kun muutimme Hauholle. Kun teatteri sitten muutti melkein kotiovelle eli Lautsiaan vuonna 2005, menin ensimmäisiin treeneihin katsomaan, josko minulle olisi käyttöä. Ja olihan sitä - päädyin perustamaan Lautsian kartanoteatteriyhdistystä ja sen myötä rakentamaan elämänmakuista musiikkiteatteria tekevää Hauhon kesäteatteria.

Ensimmäinen varsinainen ohjaustyö on Tähdet, tähdet!

- Olin näyttämöllä ja yhdistyspuuhissa ensimmäiset viisi vuotta, sitten toiset viisi vuotta soittajana ja niistä osan musiikin ohjaajana, Verho muistelee. - Pari vuotta jäi sen jälkeen väliin, lähinnä rakensin äänentoistoa. Kun palasin aktiivitoimintaan ja ohjaajaksi, löysin aivan uuden haasteen teatteriharrastukseen.

- Viimekesäinen oli ensimmäinen kokemukseni näytelmän ohjauksesta. Aiemmin olin kyllä muutamana vuonna ohjannut esitysten musiikkiosuuden. Viime vuonna olin mukana myös soittajana, nyt äänimiehenä - eli hieman eri näkökulmaa mahtuu näihin toteutuksiin.

- Badding-aihe on minulle hyvin omakohtainen. Ei ole sattumaa, että siitä tuli ensimmäinen ohjaustyöni. Rock-Badding oli osa lapsuuttani ja tykästyin heti Ikkunaprinsessa-levyyn sen ilmestyttyä. On ollut mielenkiintoista teatterin keinoin työstää Badding-tarinaa ja upeaa musiikkia. Näytelmä on hienoine hahmoineen toimiva kokonaisuus, ja sain sen kirjoittajalta luvan hieman muokata musiikkivalintoja. Niinpä lisäsin muutaman Baddingin kappaleen osaksi tarinaa.

Parasta teatteriharrastuksessa ja yhdistyshommissa on…

…yhdessä tekeminen ja yhteisöllisyys, se on aina motivoinut minua. Teatterissa saa lisäksi kokea onnistumisen iloa: se tunne, kun yhteisen työn tulos esitetään yleisölle, joka kokee esityksen elämyksellisenä. Badding-musikaalista olen saanut paljon positiivista palautetta, sitä on pidetty hauskana ja tunteikkaana.

- Omakohtaisesti arvostan teatteriharrastuksessa sen monipuolisuutta. Se on paljon muutakin kuin näyttelemistä ja ohjaamista. On hienoa saada porukka innostumaan, sitoutumaan, treenaamaan, heittäytymään ja onnistumaan, Verho kuvailee. - On myös upeaa, että Lautsian kyläläiset tulivat joukolla mukaan rakentamaan lavasteita, pystyttämään katsomoa sekä auttamaan liikenteen ohjauksessa ja kahvilassa esityskauden ajan.

Miten toimit, kun toteutat unelmiasi?

- Nuorena olin luonteeltani pikamatkan pinkoja, nyt keski-ikäisenä koen olevani tavoitteiden suhteen enemmänkin kestävyysjuoksija. Lenkkipolulla vedän tyypillisesti sellaisia 10-12 kilometrin lenkkejä kolmesta viiteen kertaan viikossa, joskus vähän enemmänkin. Silti haaveilen maratonin juoksemisesta.

Tässä iässä malttaa jo odottaa, että jollekin asialle vihdoin on oikea hetki. Haaveilen myös täysin sateettomasta, lempeiden tuulien teatterikesästä, levyn teosta bändin kanssa ja Amerikan matkasta perheen kanssa. Jonain päivänä.

Miltä ajankäyttösi näyttää prosentteina? Riittääkö sata?

- Sanoisin, että ajankäyttöpiirakasta työ vie ehkäpä 40%, koti ja perhe 20%, harrastukset 20% ja lepo 20%. Kyllä siihen sata prosenttia riittää. Onhan viikossa onneksi kahdeksan päivää.

Lautsian ranta tarjoaa kesäteatterille ihanteelliset puitteet.

Sampsa Ertamo, Toivo Kuula, naiset ja rakkaus

- Sampsa Ertamon kamariooppera Yllätä ikuinen virta kantaesitetään Iittalassa.

Anja Kuoppa (kirjoittaja on Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistyksen tiedotustiimin jäsen ja Musiikkia linnassa ry:n tiedottaja.

Säveltäjä Sampsa Ertamo

Säveltäjä Sampsa Ertamon säveltäjä Toivo Kuulasta säveltämä ooppera Yllätä ikuinen virta nousee Suomen oopperataivaalle Iitta-lan kesän musiikkijuhlilla kantaesityksessä 13. kesäkuuta. Libreton oopperaan on rakentanut teatteriohjaaja Arto Myllärinen. Ajallisesti ooppera kattaa noin sata vuotta, tuleehan säveltäjä Toivo Kuulan kuolemasta sata vuotta tänä vuonna, kuten myös Suomen sisällissodan loppumisesta.

- Ooppera on täyttä draamaa, siinä on iloa, uhkaa, maksimaalista tunnetta, Ertamo kuvaa.

Teos keskittyy Toivo Kuulan elämän tapahtumiin, jotka saavat päätöksensä kuolinvuoteella Viipurissa.

Oopperassa on neljä solistia ja jousikvartetti. Toivo Kuulan vaimon Alman osan laulaa Vilja Riutamaa, ensimmäisen vaimon Siljan osan Eeva Semerdjiev, isä Matin Matti Torhamo ja itse Toivo Kuulan Kalle Virtanen. Odysseus-kvartetti soittaa orkestraalisen osuuden. Ooppera kestää 75 minuuttia. Tilaaja on Iittalan Musiikin Kesä ry.

Säveltäjältä säveltäjälle

Millainen säveltäjä Toivo Kuula on toisen, nykypolven säveltäjän silmin? Kysymys on kiinnostava, sillä Kuulan ja Ertamon ikäero on mittava ja aikaan mahtuu säveltämisen ja musiikin muutoksia yli vuosisadan verran 1800-luvun lopulta 2000-luvulle. Toivo Kuula on myös suomalaisen sävel-täjäkaartin eturiviin kuuluva suuruus.

- Jos Kuula olisi elänyt, hän olisi voinut säveltää saman tyylisen oopperan kuin tämä säveltämäni, Ertamo linjaa. Hän pohtii myös, miten Toivo Kuulan musiikki lepää tekstien varassa, sillä Kuulan oman ajan runoilijat saivat hänessä runojensa musiikkitulkitsijan. – Epäilen, että Kuulan olisi ollut vaikea säveltää suuren oopperan mittakaavaan, Ertamo hahmottaa.

Kollegoilla on myös yhteistä. – Kun tutustuin Kuula-kirjallisuuteen, hän tuli tutuksi. Tunnistan samanlaista elämän raivoa ja taistelua minä versus maailma. Ristiriita tervehtyy säveltämällä!

Suunnitelma ja luovuus

Libreton kirjoittaja Arto Myllärisen ja Sampsa Ertamon kokonaisvaltaista yhteistyötä on tarvittu oopperakokonaisuuden rakentamiseen. Ertamo kiittääkin Myllärisen librettoja, jotka ovat määrittäneet sävellystä, siis oopperan sisältöjä. Intohimoinen, kiihkeä, ahdistunut ja innostunut Toivo Kuula asustaa tässä oopperassa. Pitkistä tekstuureista syntyy oopperan kantava jännite.

Työnä 75 minuutin ooppera on vaativa, jotta tarvittava intensiteetti säilyy loppuun saakka. Ertamo toteaakin, että kvartetille säveltäminen oli haastavaa, jotta ”yleisö ei kyllästy sen ääneen”.

Säveltäminen prosessina oli nopea, helppo ja luonteva – tai näin säveltäjä itse kuvaa työtään. Varsinaiseen säveltämiseen aikaa kului runsas kuukausi, vaikka työ aloitettiin jo syksyllä. Työ-vaiheisiin sisältyivät muoto, harmonia, melodiat, sointivärit ja nuottien siivous.

Sampsa Ertamo on myös sävellyksen opettaja. – Olen kehottanut oppilaitani ajattelemaan työtään suurena hiekkalaatikkona, jonka sisällä on pienempi laatikko, jonka alueella tehdään varsinaista työtä. Työn hallittu pilkkominen on ammattitaitoa!

Libretossa asioita on tiivistetty. Pääosiin jäävät keskeisimmät ihmiset eli rakastettu vaimo Alma, ensimmäinen vaimo Silja ja Toivo Kuulan isä Matti Kuula. Kuulan surma on myös mukana. Teok-sen yhdeksän kohtausta kattavat Toivo Kuulan koko elämän, vaikka fokus onkin rakkaudessa.

Kuulan musiikkia tässä oopperassa ei kuulla, ei edes yhtä sävelmotiivia, mutta kulttuurisia sävyjä kyllä. Mukana on pelimannimusiikin kaikuja ja Siionin tekstiin sävelletty uusi sävellys.

Säveltäjäksi

Jokaisella taiteilijalla on oma tiensä taiteilijuuteen. Sampsa Ertamolla kutsumus on ollut selvä poikasesta alkaen. Säveltäminen alkoi viisivuotiaana. Tosin haaveammatti oli pasuunansoittajan ammatti (Ertamon mukaan pasuunasektiossa on hyvän orkesterisoinnin ydin), sitten kapelli-mestarin ja lopuksi säveltäjän, joka pystyy hallitsemaan erilaisia sointeja.

- Säveltämisessä on tärkeätä tajuta aika.

Kuluvan ajan Ertamo kokee kolmiulotteisena, jolloin vuoden päivillä ja vuosisadoilla on paik-kansa ajallisessa avaruudessa. – Järjestelmällisyys merkitsee rautaista raamitusta kaikelle. Kaksi aivopuoliskoa, villi ja järkevän looginen tekevät yhteistyötä. Järjestelmällisyys on luovuuden sovittamista omaan tilaansa ja säveltäminen villin luovuuden ja kylmän älyn tasapainottelua.

Tulevaisuudessa Sampsa Ertamo haluaisi säveltää isolla pensselillä täysimittaisen oopperan ”suurelle koneistolle”. Itse hän määrittelee haaveensa humoristisesti siten, että olisi kiva omistaa Ferrari, jolla voisi ajaa 30 hevosvoimalla.

www.sampsaertamo.com

Sampsa Ertamo odottaa ison koneiston voimaa; suuri ooppera odottaa vuoroaan.

Tiesitkö tämän juhlarahastosta?

Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistyksessä erittäin monissa luottamustehtävissä vaikuttanut ja tarmokkaasti toiminut Hämeenlinnan Lääninhallituksen kamreeri Mary Laxström kuoli 17.5.1987. Hän muisti lahjoituksella testamentissaan hänelle tärkeitä yhdistyksiä kuten Hämeenlinnan Taideyhdistystä ja Hämeenlinnan Teatterikerhoa. Testamenttilahjoituksen on täytynyt olla huomattava, koska se takasi Taideyhdistyksen 30-vuotisjuhlarahastolle vakaan toiminnan pitkälle tulevaisuuteen. Oheinen, heikkolaatuinen kuva lahjoittajasta on Hämeen Sanomien mikrofilmiltä artikkelista, joka julkaistiin Mary Laxtrömin jäätyä eläkkeelle.

HÄMEENLINNAN SEUDUN TAIDEYHDISTYS RY:N JUHLARAHASTO

Perustaminen
Hämeenlinnan Taideyhdistys ry:n 30-vuotisjuhlarahasto perustettiin 19.5.1978 yhdistyksen juhliessa 30-vuotista toimintaansa.

Juhlarahaston tarkoituksena oli jakaa tiettyyn kohteeseen osoitettuja taideapurahoja ja tunnustuspalkintoja taiteellisista ansioista toiminta-alueellaan vaikuttaville tai täältä kotoisin oleville yksityisille henkilöille, yhdistyksille, kuoroille, yhtyeille ja työryhmille. Juhlarahastoa perustettaessa asetettiin tavoitteeksi 60 000 mk:n pääoman hankinta. Rahastolle valittiin oma hallitus hoitamaan virallisia asioita. Hallituksen puheenjohtajina ovat toimineet:

Aimo Korhonen 1978 - 1981
Irja Nordman 1982 - 1983
Pirjo Hyvärinen 1984 - 1986
Eero Laaksonen 1987 - 1989
Heikki Karevaara 1990 - 1995
Heikki Erkkilä 1996 - 1999
Heikki Kilpeläinen 2000 - 2005

Hämeenlinnan Taideyhdistys ry muutti nimensä v 1998 kuntaliitoksien yhteydessä Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistys ry:ksi ja samalla juhlarahastosta tuli Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistys ry:n 30-vuotis-juhlarahasto.

Yhdistyksessä toteutettiin sääntöjen muutos v 2005, jolloin 30-vuotisjuhlarahaston hallinto ja kirjanpito liitettiin Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistys ry:n hallintoon ja rahastosta päätettiin käyttää nimitystä Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistys ry:n Juhlarahasto. Tämän johdosta Juhlarahaston hoito siirtyi Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistys ry:n hallituksen vastuulle.

Ensimmäinen toimintavuosi 1979

Hämeenlinnan Taideyhdistys ry:n 30-vuotisjuhlarahaston varainhankinta käynnistettiin nopeasti yhdessä jäsenyhdistysten kanssa. Jäsenyhdistyksiä olivat tuolloin Hämeenlinnan Taiteilijaseura ry, Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistys Vana-66 ry, Kanta-Hämeen Lausujat ry ja Hämeenlinnan Kameraseura ry.

Ryhdyttiin järjestämään innolla näyttelyitä, myyjäisiä ja erilaisia tapahtumia, joista saaduista myyntituloista 25% lahjoitettiin rahastoon. Taiteilijat lahjoittivat teoksiaan arpajaisvoitoiksi ja myytiin Annu Eklundin tätä varten valmistamia numeroituja Linnanneito-reliefejä. Aloitettiin omien joulukorttien valmistus ja myynti, mikä toiminta muodostui yhdistyksen jouluperinteeksi vuosikymmeniksi. Pidettiin myös esitelmiä, juhlia ja käytiin esiintymässä vastineeksi saaduista lahjoituksista. Niinpä ensimmäisen toimintavuoden lopussa rahaston tilillä oli 7000 mk.

Pääoman kartuttaminen

Tavoitteen saavuttamiseksi varainhankintaa jatkettiin sitkeästi ja sitä varten keksittiin uusia keinoja. Järjestettiin avoin Kuvataidekilpailu v 1981 Hämeen Linna –korttisarjaa varten ja v 1982 oli Hämeenlinnan Kaupunginteatterissa Hyväntekeväisyysnäytös ja Suuret Iltamat Upseeri-kerholla. Isot ja onnistuneet arpajaiset pidettiin v 1987 ja ne tuottivat voittoa 4655 mk. Rahaston varat karttuivat niin, että Kanta-Hämeen Säästöpankin tehdessä 10 000 mk lahjoituksen v 1988, pääoma oli 60 000 mk ja asetettu tavoite oli saavutettu kymmenessä vuodessa.

Ensimmäiset apurahat

Ensimmäiset taideapurahat Hämeenlinnan Taideyhdistys ry:n 30-vuotisjuhlarahasto jakoi jo vuonna 1989. Hämeen Sanomissa oli kirjoitus tapahtumasta, jota Taideyhdistys nimitti ”huomat-tavaksi mediatapahtumaksi”.

Ote Hämeen Sanomista lokakuulta 1989:

”Taideyhdistys jakaa ensimmäiset apurahat. Vuonna 1978 perustettu Hämeenlinnan Taideyhdistyksen 30-vuotisjuhlarahasto jakaa ensimmäisen kerran taideapurahoja ja tunnustuspalkintoja ensi keskiviikkona 4.10 Hämeenlinnan taide-museossa järjestettävässä poikkitaiteellisessa tilaisuudessa. Stipendit jakaa rahaston puheen-johtaja Eero Laaksonen. Tilaisuudessa naiskuoro Laulusiukut esittää kuorolaulua ja Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistys Vana-66:n puheenjohtaja Pekka Lampinen pitää kirjallisuusaiheisen alustuksen. Kuvataiteilija Pentti Pullinen alustaa aiheesta ”Nykytaidetta vai epätaidetta”. Aamulehden kuvataidekriitikko Heikki Ikonen käsittelee uutta taidetta ja uusia viestintämuotoja sekä taiteen murrosta. Alustusten jälkeen on mahdollisuus keskusteluun.

Kanta-Hämeen Lausujat esittävät katkelman ”Pihan tytöt”-runo-ohjelmasta ”Kaupungistani minä puhun” ja tilaisuudessa nähdään myös balettiesityksiä Hämeenlinnan Liikunta - ja balettikoulun oppilaiden esittämänä. Lausunta - ja balettiesitysten yhteydessä esitetään Hämeenlinnan Kameraseuran jäsenten aiheeseen sopivia dioja. Tilaisuuden juontaa kauppaneuvos Aimo Vihervuori.”

Kamreeri Mary Laxströmin testamenttilahjoitus

Juhlarahaston merkittävimmästä lahjoituksesta on hyvin vähän tietoa. Hämeenlinnan maakunta-arkistossa säilytettävässä Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistys ry:n 60-vuotisjuhla-arkistosta löytyy juhlarahaston hallituksen kokouksen esityslista, joka on päivätty 20.10.1989. Siinä on seuraava merkintä: ”Käsitellään Mary Laxströmin testamenttilahjoitusta”. Pöytäkirjaa kokouksesta ei ole tallella.

Juhlarahaston hoito ja toiminta

Juhlarahastolla on ollut koko ajan sen toimintaa ohjaavat omat säännöt. Niitä on uudistettu samalla kun Hämeenlinnan Seudun Taideyhdistys ry:n sääntöjäkin. Säännöt edellyttävät, että Juhlarahaston pääomaan kuuluvia varoja hoidetaan vastuullisesti ja ne tulee sijoittaa turvallisesti ja tuottavasti. Pääoman tuotto muodostaa Juhlarahaston käyttöpääoman, josta yhdistyksen hallitus voi jakaa apurahat ja tunnustuspalkinnot.

HämeenlinnanSeudun Taideyhdistys ry on jakanut vuosien 1989 – 2013 aikana apurahoja yksitoista (11) kertaa. Saajia on ollut 56 yksityishenkilöä ja yhdistyksiä, kuoroja tai työryhmiä 13. Tuotoista saatua rahaa on käytetty apurahoihin 122 400 mk ja 12 100 euroa eli yhteensä noin 32 700 euroa.

Tiedot koonnut arkistosta Lotta Jaanu